Pyöräillen kohti auringonnousua

Eilen oli mun ensimmäinen vapaapäivä töistä ja sen kunniaksi nousin klo 4.30 nähdäkseni auringonnousun. Paikallisille toi ei oo mitenkään erikoista herätä noin aikasin, koska Subuh eli päivän ensimmäinen rukous on suurinpiirtein silloin. Eli kaikki herää joka päivä 4.30. En oikeesti vielä ihan tajua, et missä välissä muslimit nukkuu, ku ne herää noin aikasin ja sit kuitenkaan illalla ne ei mee mitenkää erityisen aikasin nukkumaan. Mä oon ainaki ihan rättiväsynyt aikaisten herätysten johdosta ja nukunki aina koulun jälkeen parin tunnin päikkärit.

Olin kuvitellu, että poljetaan ehkä vaan pellon reunalle, mistä nähään taivaanranta, mutta poljettiinki noin tunti toiseen kylään, missä syötiin aamiaista. Fiksuna tyttönä jätin kameran pois matkasta, mutta onneks mun kaverit oli niin innoissaan vaaleaihoisesta seurasta, että ne otti kuvia ihan riittävästi... Omalla kameralla ois ehkä saanu kuvaa siitä auringonnousutaki, mikä oli kyllä tosi kaunis. Taisin ehkä lupautua ens sunnuntaina samaan reissuun, joten ehkä silloin otan sitte kameranki mukaan. (en tosiaan oo varma lupauduinko vai enkö, koska ketään mun matkaseurueesta ei oikeen puhunu englantia ja mun indonesian taidot vielä tällä hetkellä rajottuu jotakuinkin siihen, että osaan kysyä nimeä ja mitä kuuluu)

Jeps, tässä kohtaa ylensä luetellaan kuvassa esiintyvien ihmisten nimet, muttamutta... Tiiän ainoastaan mun oikealla puolella olevan pojan olevan Udin. Udin ja poika-keltaisessa-t-paidassa työskentelee Mr Kokolle ja asuu tässä samassa talossa. Ilmeisesti ne kuitenki myös käy koulua, koska ikää heillä on vasta 17 vuotta.

 

Tänään kävin Bu Susin kanssa ostoksilla, koska totesin ettei mun pellavainen huivini oikein toimi hijabina. Tänään taistelin todenteolla, että sain sen pysymään päässä ja tasaisin väliajoin se kuitenki valahti pois. Opettajat onneks suhtautuu asiaan huumorilla ja niitä lähinnä naurattaa mun taistelu huivin kanssa. Bu Susi saapui hakemaan mua perheensä kanssa skootterilla. Kyydissä oli siis Bu Susi, Pak Sham-e ja heidän kaksi lastaan. Vähän kauhulla mietin, että miten ne olettaa mun mahtuvan vielä kyytiin, mutta asia järjestyi niin, että Pak Sham-e jäi nuorimmaisen kanssa odottamaan Mr Kokon luo, kun me lähdettiin Bu Susin ja hänen 4 vuotiaan poikansa kanssa kohti vaatekauppaa.

Huivin ostamisen jälkeen saikin sitten kuulla kuinka kauniilta näytän hijabin kanssa ja kuulema vielä kauniimmalta kuin ilman (thänks mään). Hauskoja kohteliaisuuksia on myös ne "you have a pointy nose" -kommentit, joita kuulen jotakuinkin jokaiselta ihmiseltä jonka tapaan. En tiiä onko toi ees kohteliaisuus? Oon myös kuullu, että mulla on pitkä nenä. Hehh kiitos tästä. 

Kuvassa siis Bu Susin ja Pak Sham-en 5 kk vanha poika, joka on tosi suloinen. Tosta kuvasta ehkä just ja just erottaa valkoisen puuterin pojan naamasta. Lapsille siis laitetaan tollasta ihan valkosta puuteria kasvoihin aina kun lähdetään kotoa jonnekkin. Joillekkin laitetaan oikeesti kunnon kerros ja se näyttää jo vähän pelottavalta. Tää liittyy siis siihen, että vaaleata ihoa pidetään kauniinpana ja kaikissa hää- ja valmistujaiskuvissakin, mitä oon nähnyt, on juhlakalut meikattu ihan vaaleiksi. Paikallisille on hauskaa selittää, että siinä missä he täällä käyttää vaalentavaa voidetta, niin Suomessa ihmiset läträä itseruskettavalla ja käy solariumissa.