Ennen koulun läksiäisjuhlaa kävin päikkärissä ottamassa kuvia ja vieräyttämässä pari kyyneltä.
Ylärivissä: Bu Ummi, Bu Zulfa
Keskellä: Bu Ulin, Bu Yanti, minä ja Bu Nur
Alarivissä: Bu Irna ja Bu Olif
Ala-asteen oppilaat rivissä.
Opettajat ja minä. Läksiäispäivä oli ensimmäinen, jolloin olin koulussa ilman huivia ja se herätti paljon ihmetystä sekä oppilaissa, että opettajissa.
Joka luokalta sekä rehtorilta sain lahjoja (varsin hienoja sellaisia, esim. itsetehtyä luomu kananravinnetta). Kuvassa Habib ja Joyo RA:n A1-ryhmästä.
Pak Nur, Ifa ja Bu Heny.
Ifa, minä ja tyttö 2.-luokalta.
Läksiäisjuhlan jälkeen menin vielä kotiin pakkaamaan ja siivoamaan huoneen. Lounaan jälkeen Dejavatolta Rea tuli koululle, jossa pidettiin virallinen vapaaehtoisjakson lopetus kaikkien opettajien ja 6.-luokan läsnä ollessa. Siinä sanoin hyvästit Pecangaanille (eli mun kylälleni) ja sen jälkeen suunnattiin noutamaan Elsa Pekalonganista. Siellä juhlallisuudet oli juuri loppuneet ja ehdin sanomaan hyvästit Diskalle ja Elsan hostsiskoille ennen kuin lähdettiin kohti Semarangia.
Vapaaehtoistyön loppuminen oli tosi raskasta. Edelleen on tosi vaikeeta käsittää, etten todennäköisesti koskaan enää näe Indonesiassa mun kanssa eläneitä ihmisiä uudelleen. Siellä olon alussa näin paljon unia Suomesta ja ehkä täällä näen jonkin aikaa unia Indonesiasta. Töitten loppumisen jälkeen matkustettiin Elsan kanssa vielä 2 viikkoa, Tegalissa, Singaporessa ja Jakartassa. Se tuntui oikeestaan vaan ajan tappamiselta... Kylästä lähtöpäivän lähestyessä oli paljon puhetta kotiin paluusta ja mielummin olisin viettänyt ne kaksi viikkoa Winongissa kun Tegalissa, Singaporessa tai Jakartassa, vaikka kaikissa kolmessa kaupungissa mukavaa olikin.