Leijonaa mä metsästän

Sunnuntaina mulla ja Elsalla ei ollut suunnitelmissa yhtikäs mitään. Tai suunnitelmia oli vaikka ja kuinka, mutta paikalliseen tapaan ne oli epämääräisiä ja sellaisia suunnitelman tasolle jääviä. Kuitenkin aamulla lannistuneena mutustaessani riisiä mun kontaktihenkilöni Pak Faiz asteli keittiöön ja kysyi haluanko lähteä rakentamaan taloa. Noh, siinä vaiheessa olin vähän ulalla, että nii mihin sitä nyt sitten ollaankaan menossa, mutta kun saavuttiin paikalle, selvisi, että paikallinen hyväntekeväisyys organisaatio Rumah Kiiita (rumah tarkoittaa taloa ja kita meidän, en tiiä onko se sitte meidän talo vai tarkoittaako kiiita yhtään mitään...) rakennuttaa talon köyhälle naiselle, jonka talo oli hajonnut.

Kuten kuvasta näkyy, talosta tuli varsin vankkarakenteinen...

Jonkin aikaa jaksettiin Elsan kanssa seurata miesten rakennusprojektia ja hymyillä ympärillä pyöriville lapsille, mutta sitten päätettiin lähteä tutkimusmatkalle läheisen pellonreunaan. Pak Faiz ei kuitenkaan päästänyt meitä menemään yksin (myönnettäköön, ettei pellon toljottaminen pelkälteen ole kovinkaan viihdyttävää, mutta heti puuhasta tulee paljon mielekkäämpää kun on joku kertomassa, mitä ihmiset tekee pellolla ja mitä missäkin kasvaa) joten hän lähti oppaaksemme pellolle. Hämäävästi otsikko vihjaa, että täällä ois leijonia. Ei ole. Tiikereistä kuulemma on, mutta ketään ei koskaan ole sellaista nähnyt. Eikä niitä virallisesti ole Jaavalla mun käsittääkseni. Mitään muita eliötä ei nähty, kuin perhosia ja käärmeennahka.

Tämän huiman seikkailun jälkeen jaksettiin vielä hetki seurata talon rakentamista, mutta sitten pyydettiin Pak Faizia viemään meidät takaisin mun hostperheen luo. Takaisin oltiin kymmenen maissa pohtimassa, mitä seuraavaksi. Loppu päivä kuiluikin sitten datailessa ja talsiessa supermarkettiin ja takaisin.

 Pak Faiz ja uuden talon omistaja