Kotona taas

Siitä tuntuu olevan ikuisuus kun olen viimeksi kirjoittanut blogiin. Jotenkin viimeisinä päivinä kylässä ei tuntunut oikealta kuluttaa aikaa netissä roikkumiseen (koneella tuli kuitenkin vietettyä aikaa ihan hurjasti kaiken maailman raportteja kirjoittaessa). Torstaina 12.2. Dejavato tuli noutamaan mut Winongista ja silloin oli koulussa mun läksiäiset. Kaikki oppilaat ja opettajat kokoontui takapihalle samalla tavalla kun ensimmäisenä päivänä. Oli oppilaan puhe (4B-luokan Wilda piti ihanan puheen englanniksi ja se oli tosi hellyyttävä, vaikka sai vähän kyseenalaistamaan mun saavutuksiani 4-luokan englanninopetuksen suhteen:D), rehtorin puhe (joka oli myös hellyyttävä ja hauska, koska Mr. Jabir ei juurikaan puhu englantia joten puheessa eniten esiityvä sana oli "apaya?" mikä tarkoittaa "hmmmm") sekä mun itkuinen puhe.

Ennen koulun läksiäisjuhlaa kävin päikkärissä ottamassa kuvia ja vieräyttämässä pari kyyneltä.

Ylärivissä: Bu Ummi, Bu Zulfa

Keskellä: Bu Ulin, Bu Yanti, minä ja Bu Nur

Alarivissä: Bu Irna ja Bu Olif

Ala-asteen oppilaat rivissä.

Opettajat ja minä. Läksiäispäivä oli ensimmäinen, jolloin olin koulussa ilman huivia ja se herätti paljon ihmetystä sekä oppilaissa, että opettajissa.

Joka luokalta sekä rehtorilta sain lahjoja (varsin hienoja sellaisia, esim. itsetehtyä luomu kananravinnetta). Kuvassa Habib ja Joyo RA:n A1-ryhmästä.

Pak Nur, Ifa ja Bu Heny.

Ifa, minä ja tyttö 2.-luokalta.

Läksiäisjuhlan jälkeen menin vielä kotiin pakkaamaan ja siivoamaan huoneen. Lounaan jälkeen Dejavatolta Rea tuli koululle, jossa pidettiin virallinen vapaaehtoisjakson lopetus kaikkien opettajien ja 6.-luokan läsnä ollessa. Siinä sanoin hyvästit Pecangaanille (eli mun kylälleni) ja sen jälkeen suunnattiin noutamaan Elsa Pekalonganista. Siellä juhlallisuudet oli juuri loppuneet ja ehdin sanomaan hyvästit Diskalle ja Elsan hostsiskoille ennen kuin lähdettiin kohti Semarangia.

Vapaaehtoistyön loppuminen oli tosi raskasta. Edelleen on tosi vaikeeta käsittää, etten todennäköisesti koskaan enää näe Indonesiassa mun kanssa eläneitä ihmisiä uudelleen. Siellä olon alussa näin paljon unia Suomesta ja ehkä täällä näen jonkin aikaa unia Indonesiasta. Töitten loppumisen jälkeen matkustettiin Elsan kanssa vielä 2 viikkoa, Tegalissa, Singaporessa ja Jakartassa. Se tuntui oikeestaan vaan ajan tappamiselta... Kylästä lähtöpäivän lähestyessä oli paljon puhetta kotiin paluusta ja mielummin olisin viettänyt ne kaksi viikkoa Winongissa kun Tegalissa, Singaporessa tai Jakartassa, vaikka kaikissa kolmessa kaupungissa mukavaa olikin. 

Haikeutta ilmassa

Eilen alkoi viimeiset tunnit. Siis ensi viikon torstaina tulee Dejavato noutamaan minut ja Elsan Winongista Semarangiin ja se tarkokoittaa projektiemme virallista päättymistä. Eilen olin viimeistä kertaa 1.-3.-luokkien liikuntatunnilla, 3.-luokkien ja 6.-luokan enkuntunneilla. Tänään taas oli viimeistä kertaa enkkua 2a:n ja 4b:n kanssa. Eilen en vielä tuntenut haikeutta, flunssa vaivasi, päätä särki, 6.-luokka kävi hermoille ja ärsytti etteivät opettajat ilmaantuneet tunneilleen.

Liikuntatunnilla Bu Susi (Hemmu tää on se opettaja kenen kaveri oot) järjesti luokan edessä olevia istutuksia.

Kinder gartenin B1 luokassa.

Luokka 3a. Meidän viimeinen yhteinen englannin tunti meni mun signeeraamassa oppilaiden vihkoja ja siinä vaiheessa kun Pak jylisi jotain luokan edessä, ajattelin että asian sisältö olisi jotakuinkin "nyt takaisin opiskelemaan", mutta se halusikin, että taiteilen allekirjoitukseni hänen läppärinsä kanteen ja tussitaulun kulmaan.

Tänään 2a:n tunnilla olin yksin (Bu Mux käväisi luokassa, istui hetken opettajan pöydän ääressä sanomatta sanaakaan ja lähti sitten) ja koska oppilaiden kanssa ei juurikaan ole yhteistä kieltä, ilmaistakseni lähtemiseni, ympyröin lähtöpäivän kalenterista ja kirjoitin: "Miss Jenni pulang" eli Jenni lähtee kotiin. Tästä seurasi marinaa ja ulinaa ja istuinkin sitten tunnin jälkeisen tauon luokassa pohtien oppilaiden kanssa mennäänkö sinne Suomeen lentokoneella, helikopterilla vai raketilla.

2a:n pojat eivät jääneet pohtimaan miten pääsen takaisin Suomeen vaan ryntäsivät pihalle ostamaan kaloja joltain kiertävältä myyjältä. Kala maksoi kuulemma Rp.1000 eli 7 senttiä.

4b:lle olin kirjoittanut kortin, jossa kuvana oli kaksi halaavaa lumiukkoa. 4b on ollut tosi ihana luokka, ja Bu Nikmah, joka siellä opettaa englantia on osannut järjestää mut mukaan juuri sopivasti. En ole kertaakaan joutunut opettaamaan siellä yksin, vaan Bu Nikmah istuu oppilaiden seassa ja kertoo oppilaille indonesiaksi, mitä haluan heidän tekevän. Sovittiin Bu Nikmahin kanssa, että hän lukee kortin oppilaille huomenna ja tänään tarkastin kirjoitelmia ja otettiin yhteiskuvia. Tunnin lopussa kun oppilaat yhteenääneen toivottivat "good bye, we will miss you" tuli vähän tippa linssiin. Ensi viikolla siis odotettavissa vollotusta varmaan joka tunnilla, lippuseremoniassa sekä Dejavaton farewell:ssa.

Tässä kuva 4b:stä syyskuussa. Edelleenkään en osaa kaikkien nimiä ja tästä kuvasta osaan äkkiseltään nimetä vain neljä oppilasta, Hakim, Wilda, Salsa ja Soraya sekä tietysti Bu Nikmah.

Ojjoi. Tänään illalla suuntaan Elsan kouluun ja kuuntelen joka perjantaisia englannin- ja arabiankielisiä puheitä viimeistä kertaa. Huomenna toivottavasti tapaan räätälin, joka loihtii mulle batiikkipaidan ennen kun lähden ja seuraan Bu Ekan tanssituntia. 

Välillä tuntuu, että on ihanaa päästä vihdoin pois tästä kylästä ja jättää taakse kaikki itsepäiset ongelmat ja hygienian puute. Välillä mielen valtaa paniikki ja ahdistus siitä, etten välttämättä koskaan enää näe näitä ihmisiä. Uskon, että kuusi kuukautta on ja oli mulle juuri sopivan mittainen jakso, vaikka nyt toivonkin, ettei ihan vielä tarvitsisi lähteä. Puolen vuoden päästä se olisi kuitenkin varmasti vielä vaikeampaa.

Itävaltalainen päivällinen

Viime sunnuntaina matkustettiin Elsan kanssa Semarangiin, missä Juliana kokkasi perinteistä Itävaltalaista ruokaa. Ennen Bennyn ja Julianan tapaamista ehdittiin kuitenkin pyytää yhteiskuvaa poliisiopiskelijoiden kanssa ja sitten hihittäen juoksemaan pakoon. Myöhemmin Benny valaisi, että niiden paidat on noin tiukat, jotta on pakko seistä ryhdissä.

Onnistuinko bongaamaan kaksoset?

Juliana tekee struudelia.

Perillä meitä odotti ihana ruuan tuoksu ja Juliana, joka oli raastamassa omenoita struudelin täytteeksi. Oli tosi ihanaa taas käydä Semarangissa ja nähdä kavereita. Kuulemma tossa samaisessa keittiössä on kokannut monta vapaaehtoista kotimaansa ruokaa ennenkin (oisko ollu lähemmäs 10!) ja nyt siis oli vuorossa Itävalta. Minä ja Elsa ollaan sen verran saamattomia, että ei olla tän hiukkasen vajaan 6 kuukauden aikana kokattu muuta kun lettuja... Ja tietty ollaan itelle keitetty nuudeleita ja paistettu valkosipulileipää, mutta vähän on tainnut suomalainen ruokakulttuuri jäädä pimentoon paikallisille.

Yllä olevassa kuvassa on alkukeitto. Kun saavuttiin Benny luo, keittiössä porisi iso kattilallinen keittoa, joka sisälsi ties mitä vihanneksia ja juureksia sekä suuren palan naudan lihaa, mutta sitten koko keitoksesta siivilöitiin kaikki pois ja pelkästään porkkanat paloiteltiin joukkoon. Sinne Elsa sitten rullasi ja leikkasi lettuja (lettukeittoa hih) ja minä pilkoin persiljaa. Kuulosti tosi omituiselta laittaa lettua keittoon, mutta se olikin ihan hyvää. Ehkä ite kuitenkin jatkossa mielummin laitan sinne keittoon ne lihat ja vihannekset...

Pääruuaksi oli keitettyä lihaa, perunoita, papuja ja porkkanoita.

Jälkkäriksi oli struudelia.

Oli kyllä tosi hyvää ja ruokailun jälkeen vyöryttiin Elsan kanssa takaisin Patiin (bussilla). Ennen bussiasemalle pääsyä pysädeltiin kuitenkin mun asioilla - ostamassa saldoa, nostamassa rahaa ja lumpioita tuliaiseksi Winongiin. Luulin, että lumpion ois jotain makeeta leivonnaista, mut selvisi, että se on vähänniinku kevätkääryle, sisällä bambumössöä ja ulkokuori taikinaa, joka uppopaistetaan.