Kudus

Viime lauantaina hääseremonian jälkeen pyysin Pak Kokoa näyttämään mulle kylää ja lähdettiinkin sitten autolla kohti Kudus vuorta. Maisemat oli tosi hienoja, mutta niistä ei ihan hirveen hyviä kuvia saanut, vaikka ystävällisesti Pak Koko pysähtykin aina välillä, että sain napsastua kuvan.

Jossain vaiheessa pysähdyttiin syömään (siinä vaiheessa kello oli kolme ja olin jo syömässä päivän kolmatta lämmintä ateriaa...) ja oli kyllä tosi hyvää kalaa. En vaan ihan hallitse käsin syömistä ja varsinki riisin syöminen käsin on tosi haasteellista. Siis aluks se riisi on kokkareista ja sellasta, että voiski kuvitela sen päätyvän suuhun, mut ku lisää annokseen kalaa tai jotai soossia, ni siinähän sit poimit riisinjyviä yksi kerrallaan. 

Tämän jälkeen Pak Koko kysyi pelottaisko mua lähteä vielä korkeemmalle vuoren huippua kohden moottoripyörällä. Noooh vastasin ettei pelota ja olin kyllä väärässä. Siinä vaiheessa ku ajettiin älyttämän jyrkkää mäkeä älyttömän lujaa, ni vähän meni pupu pöksyyn. Maisemat matkalla oli ihan älyttömiä, mut eihän siinä mopon tarakalla voinu mitää kuivia ottaa.

Häähumua

Torstaina lähdin mu isäntäperheen kanssa kohti Kudusta, jossa lauantaina vietettiin Pak Kokon veljentyttären häitä. Ensimmäiset kaks päivää oli kyllä kuolettavan tylsiä, oikeestaan ketään siellä ei puhunut englantia ja aina kun ilmaannuin jonnekkin mun käskettiin vaan istua ja mulle alettiin raahaamaan kaiken näköstä ruokaa ja juomaa.

Ruuanlaittoa ulkona.

Musta ei valmisteluissa ollut paljookaan apua, vaan toimin lähinnä mummojengin lemmikkinä. Niitten mukana kävin perinteisellä torilla, missä oli taas aika kamalaa. Ihmiset tökki ja kyseli mistä oon ja osaanko indonesiaa ja kuin vanha oon ja missä mä asun ja miksi mä oon täällä. Ugh.

Lauantaina sitten päästiin itse asiaan eli häihin. Itse seremonia tapahtui pikkuruisessa huoneessa, mistä kuului ruouksia. Sen jälkeen hääpari asettautui lavalle kuvattavaksi kaikkien vieraiden kanssa. Samaan aikaan syötiin ja syötiinkin sitten kunnolla. Ite söin kolme lämmintä ateriaa ja sen jälkeen vielä mehua/hedelmäsalaattia (paikalliset kutsuu sitö mehuksi, mutta kun mehun joukossa on noin pajon hedelmänpaloja ja hyytelöpaloja, ni musta se on jo hedelmäsalaatti)

Hääpari oli tosi hienona jaavalaiseen tyyliin ja juhlapaikka oli koristeltu viimeisimmän muodin mukaan. (En tiiä mikä mun naamaa vaivaa tossa kuvassa.... Miten voi näyttää tolta???) Mun lisäksi kuvassa on morsiammen setä perheineen. Mut jostain syystä raahattiin mukaan ties mihin kokoonpanoihin ja varmaan kaikissa kuvissa näytän yhtä urpolta.

Takaisin Winongiin matkasin sitten taas mummojengin kanssa. Luulin kadottaneeni puhelimeni ja sitä etittiin juhlapaikalta kissojen (muttei koirien, koska koirat on saastaisia) kanssa ja siihen soitettiin vaikka kenen puhelimesta ja kun olin jo luovuttanut koko puheelimen suhteen ja istuin autossa kohti kotia, hostisoisä kaivaa sen taskustaan. Eilisiltaan asti mulle oli täys mysteeri miten se oli sen taskuun joutunut, mutta kuulemma sen puhelin on samanlainen ja se oli sitten korjannut mun puhelimen taskuunsa jostain minne olin sen jättänyt. Että silleen.

Leijonaa mä metsästän

Sunnuntaina mulla ja Elsalla ei ollut suunnitelmissa yhtikäs mitään. Tai suunnitelmia oli vaikka ja kuinka, mutta paikalliseen tapaan ne oli epämääräisiä ja sellaisia suunnitelman tasolle jääviä. Kuitenkin aamulla lannistuneena mutustaessani riisiä mun kontaktihenkilöni Pak Faiz asteli keittiöön ja kysyi haluanko lähteä rakentamaan taloa. Noh, siinä vaiheessa olin vähän ulalla, että nii mihin sitä nyt sitten ollaankaan menossa, mutta kun saavuttiin paikalle, selvisi, että paikallinen hyväntekeväisyys organisaatio Rumah Kiiita (rumah tarkoittaa taloa ja kita meidän, en tiiä onko se sitte meidän talo vai tarkoittaako kiiita yhtään mitään...) rakennuttaa talon köyhälle naiselle, jonka talo oli hajonnut.

Kuten kuvasta näkyy, talosta tuli varsin vankkarakenteinen...

Jonkin aikaa jaksettiin Elsan kanssa seurata miesten rakennusprojektia ja hymyillä ympärillä pyöriville lapsille, mutta sitten päätettiin lähteä tutkimusmatkalle läheisen pellonreunaan. Pak Faiz ei kuitenkaan päästänyt meitä menemään yksin (myönnettäköön, ettei pellon toljottaminen pelkälteen ole kovinkaan viihdyttävää, mutta heti puuhasta tulee paljon mielekkäämpää kun on joku kertomassa, mitä ihmiset tekee pellolla ja mitä missäkin kasvaa) joten hän lähti oppaaksemme pellolle. Hämäävästi otsikko vihjaa, että täällä ois leijonia. Ei ole. Tiikereistä kuulemma on, mutta ketään ei koskaan ole sellaista nähnyt. Eikä niitä virallisesti ole Jaavalla mun käsittääkseni. Mitään muita eliötä ei nähty, kuin perhosia ja käärmeennahka.

Tämän huiman seikkailun jälkeen jaksettiin vielä hetki seurata talon rakentamista, mutta sitten pyydettiin Pak Faizia viemään meidät takaisin mun hostperheen luo. Takaisin oltiin kymmenen maissa pohtimassa, mitä seuraavaksi. Loppu päivä kuiluikin sitten datailessa ja talsiessa supermarkettiin ja takaisin.

 Pak Faiz ja uuden talon omistaja

Maanantai aamun iloja

Aamuni alkoi klo 5.30 kun herätyskello soi ja sen jälkeen vaivauduin suihkuun ja aamupalalle. Kouluun lähdin noin 6.45 ja matkalla toivotin hyvät huomenet noin kahdellekymmenelle ihmiselle. Seitsemältä oppilaat aloittavat rukouksen, jossa rukoilevat terveyttä, viisautta ja rikkautta. Ilmeisesti myös Jumalan kaikki kauniit nimet luetaan ja musta on uskomatonta, että nonki pienet lapset muistaa noin puolen tunnin kestävän rimpsun rukouksia.

Joka maanantai on Shalat Dhuhan jälkeen lippu seremonia, jossa meno muistuttaa armeijaa. Osalla lapsista on päässä hatut ja kaulassa huivit ja ne marssii tosi huvittavasti pihalla. Seremoniaan kuuluu lipun nosto, Indonesian kansallislaulun laulaminen ja ilmeisesti joidenki sääntöjen lukeminen. Tämä lysti paahtavassa auringonpaisteessa kestää puolisen tuntia.

Mun kamera herätti paljon kiinnostusta oppilaissa ja opettajissa ja niimpä kaiken karvaisia ryhmäkuvia tuli otettua enemmän kun olin suunnitellut.

Tässä vitosluokan kovispojat, teinihiki vähän jo haisee tunneilla, mutta huomattavasti vähemmän kun kutosluokassa...

Tässä taas ykkösluokan riiviöt. Angry birdsit oon täällä aika kova juttu ja niitä löytyyki paljon noista hatuista ja ensimmäisissä kuvissa näkyvistä rukouskaavuista.

Bu Susi osti mulle hakaneuloja ja sito mun huivin. Oli sitte huivi liian tiukalla koko päivän, sanan kahdessa merkityksessä. Kuvassa olevaa naikkosta en tunne, se aina hengailee vauvansa kanssa koulussa, mutten oo koskaan nähny sen opettavan.

Ja lopuksi opettajia. Häpeäkseni täytyy sanoa, etten muista yhdenkään kuvassa esiintyvän nimeä... 

Pulikoimassa JWS:llä

Viime sunnuntaina oltiin uimassa JWS vesipuistossa Elsan ja Bu Ekan perheen kanssa. Vaatteet päällä uiminen oli aluks huvittavaa, mut aika pian ku oli yrittäny oikeesti uida, ni alko kyllä ärsyttämään (ihan ku ois tervassa uinu...) Myös miehet ui päällä ainaki toppi ja shortsit ja ne jotka käyttää huivia, käyttää sitä myös uidessa. Todella epäkätevää.

Matkaan lähdettiin seitsemänpaikkaisella autolla 12 ihmisen kanssa. Lisäksi Bu Eka ja hänen miehensä tulivat skootterilla perässä. Perillä oltiin noin tunnin matkustamisen jälkeen ja saman tien kirmattiin altaaseen.

Liukumäkiin vievät portaat oli rikki (tai no, niistä puuttui noin puolet) joten ylös päästiin kiipeämällä vastavirtaan yhtä liukumäistä. Kyllä äiti, tämä oli täysin turvallista. En aluks uskaltanu mennä niistä jyrkimmistä mäistä, joten valkkasin sen loivimman ja noh, mun housut ei ollu mitkään superliukkaat ja siinä oli sitte käsilihakset koetuksellä ku koitin nytkyttää eteenpäin. Lopulta luovutin ja vaan kävelin alas.

Kuvassa Elsa ja Bu Ekan sisaruksia. Kun ensimmäistä kertaa tapasin Bu Ekan perhettä, hän vaa tyynesti totesi "my brother can't hear so he can't talk. He's deaf." Joten veljen nimeä en oo saanu selville, (täällä ei oo tapana esitellä muita ihmisiä, vaan kaikki esittelee itse itsensä) Mbak Inggride opiskelee seitsemättä luokkaa koulussa, jossa Elsa työskentelee ja oli ihan innoissaan kun Elsakin tuli mukaan uimaan "Miss Elsha comes!!"

Kuvassa Bu Ekan vanhemmat, siskoja, sisarusten lapsia ja tytär. Jotenki loistan tossa keskustella tosi valkoisena :D Bu Ekan tytär Mbak Ifa on varsin suloinen vaikkakin tosi ujo. Kuvassa hän istuu isoisänsä sylissä. Oli kyllä tosi mukava reissu, vaikka seuraavana päivänä olinki sitten kipeenä. Paranin yhden panadolin voimalla, mutta mun hostäiti kuljetti mut silti lääkäriin, joka määräs mulle 500mg parasetamolia 3krt/pvä, 0,5mg dexomethasonea 3krt/pvä ja pullon jotain, mitä oli tarkoitus ottaa myös kolme kertaa päivässä. Tunsin oloni kuitenki varsin hyväksi, joten nätin nämä ottamatta. Tällä hetkellä mulla ei oo muuta, kuin yskä ja sen takia mietin pitäiskö nyt korkata se pullo.

Ma joka paiva toita teen

Joka ainoa aamu seitsemaksi meen. Paitsi sunnuntaisin. Tyohoni kuuluu siis Tarbiyatul Islamiyah ala-asteella englannin tuntien avustamista ja kinder gardenissa sahlaamista. Aamuisin olen aina Kinder Gardenissa eli RA:ssa ja sitten mulla on 1-3 englannin tuntia. Taalla opetus alkaa tosiaan 4-vuotiaana RA:ssa ja siella ne pikkuiset oikeasti opiskelee kirjoittamista, lukemista ja laskemista. En oo ihan varma, missa vaiheessa minkakin aineen opiskelu alkaa, mutta 6-vuotiaat opiskelee ainakin arabiaa ja englantia.

Ala-asteelle eli MI:hin lapset siirtyvat 7-vuotiaana ja silloin opiskeltavia aineita on ainakin indonesia, jaava, arabia, englanti, matematiikka, musiikki, liikunta, kuvis ja koraanitunnit. Varmasti muitaki aineita on, mutta en oo viela paassyt ihan karryille, etta mita.

Joillain tunneilla tuntuu olevan taysi kaaos ja joillain taas opetus tuntuu ihan jarkevalta. Joidenkin opettajien tunneilla on ihan ookoo, etta oppilaat valilla juoksee ulkona tai leikkii hippaa kesken opetuksen. Myos nukkuminen on ihan fine. Kerran heratin yhden pojan englannin tunnilla ja samantien opettaja syoksyi paikalle ja sanoi mulle, etta "he is sleeping" ja niimpa poitsu sai jatkaa unia.

Bu Mukn tunnit luokassa 2B on aina tosi mukavia ja ne oppilaat on tosi suloisia, vaikkaikin keskittymisessa on viela parantamisen varaa siellakin. Bu Muk asuu talossa koulun takana ja valilla hanen 4kk vanha poikansa on mukana oppitunneilla. (hammentavaa on, etta imettaminen julkisesti on ookoo, vaikka kasivarret ja hiukset taytyy olla visusti peitossa) Edellisella tunnilla kaikki jotka olivat osanneet luetella persoonapronominit paasivat palkinnoksi kuvaan mun kanssa.

RA:sta lahtien kaikilla oppilailla on koulupuvut, jotka on erilaiset paivittain. Tytolla pukuun kuuluu hijab ja suurin osa pojista kayttaa sellasta hattua (joka ei kuitenkaan ilmeisesti ole pakollinen, koska kaikilla ei sita ole). Myos opettajilla on valilla yhtenavainen vaatetus, muttei kuitenkaan aina. En oo ihan viela selvittany logiikkaa tassa opettajien pukeutumisessa. Ite oon kayttanyt pitkia hameita ja pitkahihaisia puuvilla tai pellava paitoja ja huivia. Monet opettajat on kysyny, etta eiko mua haittaa kayttaa huivia tai eiko mun vanhemmat oo siita vihasia, koska en kuitenkaan oo muslimi. Ilmeisesti edellisella vapaaehtoisella oli ollut jotain ongelmia pukeutumisen kanssa ja erimielisyyksia rehtorin kanssa, etta pitaako hanen kayttaa hijabia. Musta kuitenki se on itsestaanselvyys, etta peitan hiukseni koulussa, koska se on kuitenki mardrasah eli uskonto on siella tosi suuressa roolissa ja no, maassa maan tavalla.

Tahan mennessa mun rooli enkun tunnilla on tosiaan ollut opettajan avustamista, mika on valilla ollu hieman haastavaa, koska opetustyyli on taalla tosi erilainen kuin Suomessa. Aika usein opettaja valitsee kirjasta jonkin runon tai dialogin, joka oppilaiden sitten pitää kirjoittaa taululle. Sen jälkeen oppilaat tulee ykitellen tai pareittain lukemaan sen luokan eteen. Innolla odotan huomista 5. luokan tuntia, koska sen saan pitää itse varsinaisen opettajan toimiessa mun avustajana.

Kuten kuvista näkyy kyllä ne hiukset sieltä huivin alta pilkottaa, vaikka ois millanen huivi. En tosiaan tiedä miten paikalliset saa sen huivin pysymään koko päivän niin, ettei hiuksia näy yhtään...

Vaikeeta opettamisessa on se, ettei lasten kanssa juurikaan ole yhteistä kieltä. Ala-aste tai RA-ikäiset ei kauheasti englantia puhu ja mun indonesian taidoilla ei ihan kauhean pitkälle pötkitä. Tosi moni opettajakin on englannin kielessä vielä aloittelijan tasolla ja niillä on enkun tunneilla aina mukana sanakirja, että ne osaa kertoa mulle, mitä mun milloinkin pitää tehdä. Eräs toinen asia, mikä aiheutti hieman kummastusta minussa oli se, että ainakin kolme opettajaa on nyt kysynyt, että onko Suomi Amerikassa, Euroopassa vai Afrikassa. Ilmeisesti maantietoa ei täällä opeteta ees yliopistossa. Herranen aika.

Pyöräillen kohti auringonnousua

Eilen oli mun ensimmäinen vapaapäivä töistä ja sen kunniaksi nousin klo 4.30 nähdäkseni auringonnousun. Paikallisille toi ei oo mitenkään erikoista herätä noin aikasin, koska Subuh eli päivän ensimmäinen rukous on suurinpiirtein silloin. Eli kaikki herää joka päivä 4.30. En oikeesti vielä ihan tajua, et missä välissä muslimit nukkuu, ku ne herää noin aikasin ja sit kuitenkaan illalla ne ei mee mitenkää erityisen aikasin nukkumaan. Mä oon ainaki ihan rättiväsynyt aikaisten herätysten johdosta ja nukunki aina koulun jälkeen parin tunnin päikkärit.

Olin kuvitellu, että poljetaan ehkä vaan pellon reunalle, mistä nähään taivaanranta, mutta poljettiinki noin tunti toiseen kylään, missä syötiin aamiaista. Fiksuna tyttönä jätin kameran pois matkasta, mutta onneks mun kaverit oli niin innoissaan vaaleaihoisesta seurasta, että ne otti kuvia ihan riittävästi... Omalla kameralla ois ehkä saanu kuvaa siitä auringonnousutaki, mikä oli kyllä tosi kaunis. Taisin ehkä lupautua ens sunnuntaina samaan reissuun, joten ehkä silloin otan sitte kameranki mukaan. (en tosiaan oo varma lupauduinko vai enkö, koska ketään mun matkaseurueesta ei oikeen puhunu englantia ja mun indonesian taidot vielä tällä hetkellä rajottuu jotakuinkin siihen, että osaan kysyä nimeä ja mitä kuuluu)

Jeps, tässä kohtaa ylensä luetellaan kuvassa esiintyvien ihmisten nimet, muttamutta... Tiiän ainoastaan mun oikealla puolella olevan pojan olevan Udin. Udin ja poika-keltaisessa-t-paidassa työskentelee Mr Kokolle ja asuu tässä samassa talossa. Ilmeisesti ne kuitenki myös käy koulua, koska ikää heillä on vasta 17 vuotta.

 

Tänään kävin Bu Susin kanssa ostoksilla, koska totesin ettei mun pellavainen huivini oikein toimi hijabina. Tänään taistelin todenteolla, että sain sen pysymään päässä ja tasaisin väliajoin se kuitenki valahti pois. Opettajat onneks suhtautuu asiaan huumorilla ja niitä lähinnä naurattaa mun taistelu huivin kanssa. Bu Susi saapui hakemaan mua perheensä kanssa skootterilla. Kyydissä oli siis Bu Susi, Pak Sham-e ja heidän kaksi lastaan. Vähän kauhulla mietin, että miten ne olettaa mun mahtuvan vielä kyytiin, mutta asia järjestyi niin, että Pak Sham-e jäi nuorimmaisen kanssa odottamaan Mr Kokon luo, kun me lähdettiin Bu Susin ja hänen 4 vuotiaan poikansa kanssa kohti vaatekauppaa.

Huivin ostamisen jälkeen saikin sitten kuulla kuinka kauniilta näytän hijabin kanssa ja kuulema vielä kauniimmalta kuin ilman (thänks mään). Hauskoja kohteliaisuuksia on myös ne "you have a pointy nose" -kommentit, joita kuulen jotakuinkin jokaiselta ihmiseltä jonka tapaan. En tiiä onko toi ees kohteliaisuus? Oon myös kuullu, että mulla on pitkä nenä. Hehh kiitos tästä. 

Kuvassa siis Bu Susin ja Pak Sham-en 5 kk vanha poika, joka on tosi suloinen. Tosta kuvasta ehkä just ja just erottaa valkoisen puuterin pojan naamasta. Lapsille siis laitetaan tollasta ihan valkosta puuteria kasvoihin aina kun lähdetään kotoa jonnekkin. Joillekkin laitetaan oikeesti kunnon kerros ja se näyttää jo vähän pelottavalta. Tää liittyy siis siihen, että vaaleata ihoa pidetään kauniinpana ja kaikissa hää- ja valmistujaiskuvissakin, mitä oon nähnyt, on juhlakalut meikattu ihan vaaleiksi. Paikallisille on hauskaa selittää, että siinä missä he täällä käyttää vaalentavaa voidetta, niin Suomessa ihmiset läträä itseruskettavalla ja käy solariumissa.

Suuren talon sokkeiloissa

Mun isäntäperheeseen kuuluu Mr Koko, Mrs Lulu ja heidän kuus-vuotias poika. Jos oon oikein käsittänyt, ni perheeseen kuuluu myös 21-vuotias poika, joka asuu Jakartassa ja 16-vuotias tytär, joka asuu Semarangissa. Näitten lisäks täällä majaillee vaikka ketä ja tuntuu et joka aamu tulee joku uus kasvo vastaan. Mr Kokon vanhemmat asuu myös täällä ja varsinki isoäiti (jonka nimeä en tiiä) on tosi sulonen. Se kiikuttaa mulle aina kaikkea ruokaa ja juomaa ja nyrpistelee nenäänsä, jos oon ottamassa jotain supertulista.

Tältä näyttää keittiö mun huoneen ovelta.

Mr Koko myy jotain hyönteismyrkkyä/lannoitetta/rehuravinteita ja sen toimisto on tässä samassa rakennuksessa kodin kanssa. Toimiston puoli on tosi hieno ja siellä on noin 8 työntekijää. Ilmeisesti paikallisella mittapuulla Mr Koko on varsin varakas ja tää talo on aika luksus. Tää talo on varsin iso, mut en oo vielä uskaltautunu tutkimaan ylempiä kerroksia, koska kaikki mitä tarviin on tässä ekassa kerroksessa. Sisäpihan kautta on sisäänkäynti ainaki kahteen huoneeseen, joissa majailee Mr Kokon työntekijöitä.

Ja tässä varsin taidokas otos mun huoneesta.

Varsinki iltasin sisälle tunkee kaiken karvasia katteja ja ne rääkyy kammottavasti. Täällä talo ei oo silleen umpinainen, eli esim keittiössä on katossa iso reikä ja kaikissa ulko-oviaukoissa ei oo ollenkaan ovea. Öisin kuitenki pihan portit on kiinni, et ei tänne ihan ketä vaan pääse kävelemään sisään. Elukoita tosiaan on vaikka mitä. Kissat, ravut, sisiliskot ja hirvee määrä kärpäsiä asuttaa tätä taloa ihmisten lisäksi. Oon koittanu pitää mun ovea aina suljettuna, koska en halua mitään muita eliötä mun huoneeseen, mutta ainaki yks sisilisko on päässy sisään ja nyt se majailee tuolla sängyn alla.

Prambanan

 Ylihuomenna tulee tayteen kaks viikko Indonesiassa ja ei todellakaan tunnu silta! Aika on menny ihan hirveen nopeesti. Project sitella ollaan oltu vasta maanantaista asti, joten kaikki on viela aika uutta. Aattelin nyt kuitenki kertoo enemman viime viikosta, koska siita mulla on kuvia. Parin koulustuspaivan jalkeen suunnattiin yhdessa paikallisen Rickan kanssa torille (missa oli ihan kamalaa) ja ostoskeskukseen (missa ei ollu ihan niin kamalaa). Torilla oli tosi ahdasta ja kaikkialla oli kalaa, kanaa ja hedelmia. Haju oli ihan uskomaton ja kaikki myyjat vaan huusi. Ostoskeskuksessa oli menossa perinteisen jaavalaisen tanssin kilpailu ja meidat sitte istutettiin katsomon eturiviin. Tanssit oli tosi hienoja ja pukuihin ja meikkeihin oli panostettu tosi paljon. Koska valkoihoiset eli buleet on aika harvinaisia Indonesiassa, kilpailun juontaja halus haastatella meita esitysten valilla. Ku oltiin jo lahdossa, tuli muutamat joukkueet pyytamaan kuvaa meijan kanssa :D

Keskiviikkona tosiaan olin kipeena, ni en paassyt lahtemaan Elsan ja Julianan kanssa Pranbanaan, mutta lauantaina sitte matkustettiin Mas Sigitin kanssa sinne bussilla (vaihdettiin bussia about 8 kertaa ja loppu patka mentiin taksilla). Matka kesti vaivaiset 7 tuntia ja ulkona oli mukavat 30 astetta lamminta. Prambanassa oli siis kaksi viikkoa kestanyt tyoleiri, jossa oli vapaaehtoisia Koreasta, Kiinasta, Puolasta ja Indonesiasta. Plus sitten mina, Elsa ja Juliana, jotka saavuttin paikalle myohassa.

Illalla osallituttiin dokumenttielokuvafestivaalille, jossa work campilla olleet kertoivat lavalla, kuinka hauskaa oli ollut tyoskennella lasten kanssa ja kunnostaa temppeleita. Ite vaan istuskelin katsomossa ja otin kuvia, kun en ollu osallistunut leirille. Saatiin myos ruokaa ja siella naytettiin palkittuja elokuvia ja pidettiin paljon puheita.

Lopuksi taivaalle lahetettin tollasia paperitulipalloja (???) en muista miksika niita kutsutaan indonesiaks, englanniks tai suomeks...

 Sunnuntaina ehdittiin polottaa lasten kanssa ennen kun lahdettiin taas kohti Semarangia. Lapset oli tosi sulosia ja kyseli, etta 'mista oot kotoisin ja mika su nimi on' ja sita sitten selitin monta monta kertaa. Takasin pain matka kesti vain n 3 tuntia, koska meilla oli sellane minibussi vuokrattuna, eika meijan tarvinnut metsastaa bussipysakkeja. Illalla kaytiin Semarangissa shoppailemassa ja ostin farkut, koska kaipasin mun farkkuja. En ottanu yhtaan paria mukaan, koska aattelin etta taal on nii kuuma. Kuitenki Semarangissa ja Jogjassa aika moni paikkallinen kaytti farkkuja ja aattelin et maaaaki haluun. Winongissa on kuitenki nii kuuma ettei tuu mieleenkaan vetaa housuja jalkaan.

Tosiaan Prambanan on siis tunnettu hindutemppeleistaan, jotka on myos unescon maailmanperintokohteita. Niita temppeleita oli joka puolella ja jotkut niista oli iha valtavia. Alimmassa kuvassa mina, Elsa ja Juliana.

Soin muuten eilen banaania ja se oli kamalaa.